maanantai 4. marraskuuta 2013

Fasten you seatbelts, there's a rough ride ahead.

Puoliväli tuli ja meni. Uskoin ihastuvani tähän maahan. Rakastuin.
Jok'ikinen vaihto-oppilas kertoo muuttuneensa matkan aikana ja rupesin jo ennen matkaa haaveilemaan siitä miten muuttuisin. Minustahan tulee tietysti pesunkestävä kanadalainen, kuoriudun siitä suomalaisesta jäyhyydestä ja tulen takaisin überglobaalina maailmankansalaisena. Jotkin muutokset ovat pinnallisia, ihan hauskojakin mutta jotkut oikeasti saavat hämilleen.


Ennen pidin kuntoani yllä pelkästään juoksemalla tai jumppatunneilla, salille minua ei saanut kirveelläkään. Se oli tyhmää ja tylsää.
Nykyään kuntosali on toinen kotini. Ei tulisi enää mieleenkään lähteä juoksemaan kampusta ympäri, perse penkkiin ja painot ylös!


Small talk alkaa jo luonnistua. Torontoon saapuessani oli melkoinen kulttuurishokki kun kauppaan astuessa myyjät kävelevät päin ja rupeavat kysymään kuulumisia. "HIIIIIIII! How are you today?!" Yritäpä siinä olla hikoilematta kun et muista mikä on oikeaoppinen vastaus kysymykseen ja pitääkö vielä kysyä takaisinkin. Kun lopulta ikuisuudelta kestävän jäätymisen jälkeen onnistut avaamaan suusi, tulee ulos greatin ja goodin yhdistelmä GRYYD. Ja eikun salamavauhtia ulos.


Eniten mietityttää muutos itsessäni. En koskaan ollut Suomessa menevä bileihminen, baarissa kävin harvoin ja kotipippaloissa riitti se yksi siideri. Pidin itseäni tietyllä tavalla kypsänä, aikuismaisena. En tuntenut tarvetta ulkona juoksentelulle.
Juuri näistä asioista nykyään nautin. Ja se on jollain tavalla todella vapauttavaa, tehdä asioita mitä tämän ikäiseltä odotetaan.


Ennen olin ikuinen siiderinlipittäjä, olut oli siis niin yäk. Somersby maksaa täällä tuplasti sen mitä Suomessa ja valikoima muutenkin on erittäin suppea joten nykyään jos suunta on ulos, kumoan kurkustani olutta, silloin tällöin fiinin drinksun. Kotipaardeihin kuuluu vakiona pullo halpaa viiniä


Elämääni on kuulunut vain 2 oikeaa seurustelusuhdetta, molemmat pitkäaikaisia joista toinen jatkuu edelleen. Ensimmäisen kerran luokittelin itseni varatuksi muutama viikko ennen 15-vuotispäivääni, näin jälkeenpäin katsottuna hieman liian aikaisin. Älköön kukaan käsittäkö väärin, en ole traumatisoitunut tai kadu elämääni, päinvastoin. Mutta se tietty itsenäinen kasvaminen on jäänyt vähemmälle. 
Tämän matkan myötä pystyin oikeasti irrottautumaan tutuista ympyröistä ja ihmisistä, sain aikaa ihan vain itselleni. Yllättäen rakastinkin tätä vapautta, kykyä ajatella ja kuunnella vain itseäni, ilman "taustakohinaa". 
Omat arvoni ja haaveeni ovat muuttuneet, osin radikaalistikin. Tuntuu kuin avain ei sopisi enää samaan oveen, juuret olisi kitketty tai matto vedetty jalkojen alta. 
Välillä sen takia on ollut usko koetuksella omaan jaksamiseen ja parisuhteeseenkin, mutta vihdoin alkaa tuntua että tästä kaikesta selvitään. Palat loksahtelee paikoilleen ja se jos mikä tuntuu hyvältä.

cee Michele Schneider

"Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu." (Muumipapan urotyöt)