Elokuu.

Tiedättekö sen tunteen, kun näkee huvipuistossa uuden, superkamalanihananhurjan vuoristoradan, johon on ihan pakko päästä? Siirrytään jonoon, jossa odotellaan ikuisuudelta tuntuva aika tuijottaen edessä hitaasti maleksivaa kenkäjonoa  -kunnes istutkin jo laitteessa työntekijän varmistaessa valjaitasi. Siinä vaiheessa tajuntaasi tärähtää: "APUA. Mä ihan oikeasti olen tässä, voi kamala apua voiko vielä perua?!"

Tän matkan järjestäminen on tuntunut ikuisuusprojektilta, ollaanhan tätä hoidettu ja hoivattu jo tammikuusta asti. Lähtöpäivä on ollut aina siellä jossain, kaukana edessä, sitten joskus, vähän syssymmällä.

Mutta nyt on elokuu. Alle kuukausi, 3vk ja 3 päivää lähtöselvitykseen. Kohta. 

Tänään tärähti oikein kunnolla.

Käytiin tänään Markuksen kanssa hakemassa valtavankokoinen laukku lainaksi matkaa varten ja autossa Markus sanoi:

"Nähdään enää 4-5 päivää ennenku lähet."

Eihän se nyt voi olla noin vähän. *pikainen laskutoimitus* ....on se. Kauhean vähän. Jotenki olin valmistautunut noihin varsinaisiin päiviin, mutta tuo lukema tuli aivan puskista. Nyt ollaan niissä valjaissa.

Mutta loppujen lopuksi, vuoristoradan kyydissä oleminen on kuitenkin helevetin hauskaa hommaa ja alkupisteeseen saavuttaessa toistellaan kuinka siistiä se olikaan ja tekee mieli juosta uudestaan jonoon. Todellakin pienen alkujännityksen arvoinen kokemus.